Sisäinen lapseni

 Omassa valmennusmatkassani ja tranformatiivisen valmennuksen opiskelun aikana olen saanut psykosynteesin kautta tutustua viime syksystä (2016) saakka minäni osiin. Olen huomannut monia ulottuvuuksia sisälläni, uskomuksia ja toimintamalleja, jotka ovat syntyneet ensimmäisinä ikävuosinani. 

 Olen myös löytänyt haavoja, joiden esiin nouseminen on yllättänyt ja aiheuttanut voimakkaita kieltämisen reaktioita. Näiden haavojen hyväksyminen vaatii vielä oman aikansa, ehkä koko elämäni ajan. Kuitenkin olen kiitollinen ja suunnattoman onnellinen tästä kaikesta tuntien syvää kunnioitusta ihmisyyttäni kohtaan. Seuraavassa muutamia oivalluksiani. 

 Olen saanut purkaa tässä viimeisen 6 kuukauden aikana melkoisen määrän kerroksia ja edelleen niitä riittää. Ollessani vajaan vuoden synnyin kotini on palanut sisältä kokonaan, vain hirsirunko ja katto ovat jääneet paikalleen. Minut on pelastettu tulipalosta ikkunan kautta. 

 Turvattomuuden tunne, kuoleman pelko ovat olleet läsnä tiedostamattani koko ajan kasvaessani ja tästä johtuen olen ollut vakavamielinen, läheisyyden kaipuinen, miellyttämisen haluinen ja syliä vailla.Ymmärrän nyt, että kuoleman pelko ei ole ollut minun, vaan vanhempieni tunne.

 Miellyttämisen haluni on ollut todella kova ja olen usein joutunut kiipeliin sen vuoksi. Minut on helposti saanut ylipuhuttua mitä kummallisimpiin juttuihin ja osittain saa edelleenkin. Olen ollut todella vilkas ja sitä kautta hakenut hyväksyntää, sillä minulle on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Ei-sana on ollut minulle todella haasteellinen, ihan kuin jokin nyrjähtäisi aivoissani, kun kuulen sen!

 

 Uhmakkuus, kilapiluhenkisyys, huomion haku ja nähdyksi tulemisen tarve ovat saaneet minut aina yrittämään olla paras kaikista. Olen hypännyt korkeimmalta, kiivennyt yllemmäksi kuin muut ja sukeltanut syvimmälle. Olen uskaliain ja silti pelokkain. 

 Pelkäsin pimeää todella paljon, jopa niin että valoja ei saanut sammuttaa yöllä. Heräsin heti, jos huoneesta sammuivat valot. Näin kaameita painajaisia ja unet liittyivät usein takaa-ajamiseen, jossa juoksin jotain pakoon jyrkänteen reunalle. Hyppäsin ja putosin, heräsin aina ennen kuin iskeydyin maahan. Koin, että kukaan ei ymmärtänyt minua ja osannut lohduttaa. Itkin usein hiljaa peiton alla.

 Todellinen sisäisen lapseni hautaaminen on tapahtunut kuitenkin koulussa. Painajaisetkin loppuivat tähän. Oppimisvaikeudet ja siitä aiheutunut huonommuuden tunne, häpeä tulivat tilalle ja ovat olleet äärimmäisen kova paikka minulle. Tämän huomasin ja ymmärsin, kun oma lapseni on samankaltaisessa tilanteessa. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, vai miten se oli? Elämä todellakin tuo kaiken näkyväksi.

 Kuitenkin koen, uskon kasvaneeni turvallisessa ympäristössä pienessä maalaiskylässä, jossa aina oli aikuisia läsnä. Olen saanut paljon eväitä matkan varrelta. Tosin onko tässäkin vain oman mielen uskomus, että olen ollut turvassa? Selviytymiskeino?

Lääkärillä käynnit korvatulehdusten vuoksi ovat jättäneet omat haavansa. Sisäistä lastani on satutettu ja haavoitettu kajoamalla korviini, puhkaisemalla ne. Minuun on kajottu ilman lupaani ja aiheutettu kipua. Kehoitettu olemaan kiltti tyttö ja istumaan hiljaa paikalla. Kerrottu ettei satu ja kuitenkin on sattunut aivan hirvittävästi!

Olen testannut rajojani monella tapaa koko elämäni ajan. Tietynlainen sivustakatsojan rooli on ollut selviytymiskeinoni eli olen ulkoistanut itsestäni omia lapsuuden kokemuksiani kovettamalla sisintäni. Suorittaminen on saanut esittää pääosaa juuri sen vuoksi, että olen herkkä ja todella tunteellinen.

 Juuri tästä syystä tunteeni purskahtelevat mitä ihmeellisimmissä paikoissa, tosin viime vuoden aikana on tapahtunut todella paljon tietynlaista ”sulamista” ja osaan jo tunnistaa mitä tuleman pitää, milloin on tunne omani ja milloin jonkun muun. Empatian kykyni on ylikorostunut, vaan nyt kun tunnistan kehossani tapahtuvat reaktiot ympäristöön erotan mikä on minussa ja mikä on ulkopuolellani.

 Nyt ymmärrän myös sen miksi naurujooga on minulle niin tärkeää, siellä saan todella sisäisen lapseni esille ja se on NIIN MAHTAVAA! Luonto ja liikkuminen eri tavoin ovat sisäiselle lapselleni hoitoa ja kädestä kiinni pitäminen on kaikkein parasta.

 Mikä taas saa sisäisen lapsen huutamaan ja kiukuttelemaan ovat; huonommuuden tunne, vähättely tai hellyyden kaipuu. Taannun todella 4- vuotiaan tasolle, jos minua tai läheisiäni kohdellaan oikeudentuntoni mukaan väärin. Pahimpia ovat sanat: älä itke, miten olet ollut noin tyhmä, etkö saa tätäkään oikein ja tehtyä, ei noin saa tehdä. Hellyyden ja läheisyyden kaipuuta en osaa edelleenkään täysin tunnistaa itsessäni ja sanoittaa niin, että voisin hakeutua syliin ja antaa toisen olla vierellä. 

 Olen oppinut peittämään suurinta osaa tunteistani, koska ne ovat uhka sille, että joku ne huomaisi ja samalla olisin haavoittuvainen. Olen niin tiukasti kiinni edelleen omassa voiman tunnossani, että tässä on minulle todellinen kasvun paikka. 

 Olen siis matkalla ja hyvässä seurassa itseni kanssa. Koen olevani täysin turvassa ja sallin itselleni kaiken tämän, sillä elämä on :) minussa! 

 Päivittäinen oma hetki ja oman sisäinen keskustelu ovat parhaat työkaluni. Myös ihanat opiskelutoverit ja upea koulutus sekä ihana opettajamme Leena, antavat turvan kokea kaikki tämä juuri oikeassa hetkessä. Kiitos siitä maailmankaikkeudelle!

Linkki koulutukseen: http://www.kpedu.fi/koulutukset/kansanopisto/l4560-hyvinvointivalmentaja